Kävelin vuoroveden ollessa alhaisimmillaan Mont Saint Michelin luostarisaarelle pitkin juoksuhiekan saartamaa pengertietä. Tuonne benediktimunkkien perustamaan luostarisaareen on taivaltanut pyhiinvaeltajia jo 800-luvulta lähtien, nyt vaeltajina toimii turistit. 3,5 miljoonaa turistia vuodessa on huikea määrä, mutta niin on saari, luostari ja sen ympäristökin. Itse luostari on 1000- luvulta ja luonnollisesti Unescon maailmanperintökohteena.
Nousuvesi saapui useiden kilometrien päästä parin tunnin aikana ympäröiden saaren miltei kokonaan. Maaliskuussa saaren ympäri purjehti purjevene. Tämä on mahdollista 18 vuoden välein maan, kuun ja auringon sijainnista riippuen, kun nousuvesi kohoaa huippulukemiin.
Saaressa on valmistettu satoja vuosia perinteisellä menetelmällä kuparikattilassa vatkattua munakasta, joka kyllä kuohkeaa olikin, mutta täytyy sanoa, että parasta munakasta, mitä olen maistanut, teki meidän oman ravintolamme chef. Myös hänen henkilökunnalle lounaaksi valmistamansa ankka veti vertoja Mont Saint Michelin suolaheinäniityllä kasvatetuille lampaille, joka sekin maistui erinomaiselle saaren yhdessä monista ravintoloista.
Auringon laskettua saaresta poistuessani luostari hohti valaistuna merta vasten.
Sunnuntaina kävin luostarin messussa, vaikka katolilainen en olekaan. Vaikuttavaa, kun yksi munkki köyttä voimiensa takaa kiskoen sai luostarin kellon soimaan. Mykistävää, kun nunnat heleillä äänillään lauloivat mahtavan akustiikan omaavassa kirkkosalissa. Mystistä, kun munkkien suitsuttama savu ja kauniista lasi-ikkunoista tulviva auringon valo kohtasivat...
Illan tullen busseilla ja junalla samat reitit takaisin päin ja tuntui Honfleuriin tullessa, kuin kotiin olisi tullut. Maanantai aamuna työkaveritkin tuntuivat tutuilta ja heidän ranskankielensä ihan mukavalta kaiken turistikieli sekamelskan jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti